Dialogisuudesta

Olen aina pitänyt tärkeänä toisten ihmisten kuuntelemista ja ymmärtämistä. Dialogisuus ei ole ollut kovin tuttu termi itselleni aiemmin, mutta tutustuin tähän termiin Rauhanlähettilään kurssilla. Luettuani dialogisuudesta enemmän, minut valtasi tunne siitä, että tässä on vuorovaikutuksellinen viitekehys, johon olen pyrkinyt omassa vuorovaikutuksessani jo pitkään. Dialogisuuden ytimessä on ajatus siitä, että yritetään löytää vuorovaikutuksessa perimmäiset syyt ja merkitykset yhdessä keskustellen. Dialogissa ei ole voittajia eikä häviäjiä. Dialogi siis eroaa huomattavasti esimerkiksi debatista, jossa pyritään todistamaan oma kanta oikeaksi ja vastustajan kanta vääräksi.

Dialogin ytimessä on ajatus siitä, että ihminen tulee tietoiseksi omista ajattelumalleistaan vasta kohdatessaan erilaisia näkökulmia. Tämä tekee dialogista paitsi vuorovaikutuksen välineen myös itseymmärryksen työkalun. Sekä sokraattista että bohmilaista dialogia yhdistää ajatus siitä, että keskustelijoiden ei ole tarkoitus etsiä voittajaa, vaan luoda tila, jossa ihmiset voivat vapautua omien ennakkokäsitystensä hallitsevasta voimasta. Toisten näkökulmat eivät siis ainoastaan avarra ymmärrystämme toisistamme, vaan paljastavat myös sen, millaisia oletuksia ja arvoja oma ajattelumme kantaa. Dialogi toimii kuin peili – se näyttää meille, mitä ajattelemme ja antaa mahdollisuuden murtautua omien ajatuskehien ulkopuolelle. Näin syntyy tilaa oppimiselle. Yhteiskuntatieteilijänä alani on hyvin poikkitieteellinen, ja tutkimuksemme usein nojaavat ymmärtämiseen: yritetään ymmärtää tutkittavia kohteita, eli ihmisiä. Dialogisuudella on paikkansa myös yhteiskuntatieteiden parissa, ja esimerkiksi Sitran dialogisuutta käsittelevässä artikkelisarjassa nostetaan esille dialogisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Dialogisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Joskus, kun katson jonkun kertovan näkökulmiaan vaikkapa sosiaalisessa mediassa, saatan huomata ajattelevani: "Miten ihmeessä joku voi ajatella näin?" Tällöin olen omien ennakkokäsitysteni hallinnassa, eikä tällainen ajatus ole hyvä lähtökohta dialogiselle kohtaamiselle. Myönnänkin, että myös itselläni on parannettavaa dialogisuuden omaksumisessa.

Toinen haasteeni on ajoittain lipsahtaminen niin kutsuttuun kompleksisuusansaan. Tällöin saatan liioitella ongelman vaikeusastetta ja pyrkiä hakemaan syvällistä ymmärrystä tilanteessa, jossa riittäisi yksinkertainen päätös ja toimeenpano. Kaikkea ei tarvitse problematisoida tai purkaa loputtomassa keskustelussa. Tämä on asia, jossa pyrin itse jatkuvasti kehittymään: tunnistamaan, milloin tarvitaan dialogia ja milloin riittää yksinkertaisemmat ratkaisut. Ja silloin kun dialogia tarvitaan, yritän varmistaa, että lähden matkaan avoimin mielin ja ymmärrystä etsien.

Dialogi on ennen kaikkea asennetta, ei päämäärä itsessään. Se vaatii jatkuvaa harjoittelua, mutta parhaimmillaan se avaa polkuja kohti parempaa ymmärrystä sekä toisista ihmisistä että itsestämme, ja voi johtaa jopa parempaan yhteiskuntaan.